Rotumääritelmä suomenpystykorvasta

Suomenpystykorvan säkäkorkeus on siinä 40-50cm välillä, vahva itsetunto tekee siitä kuitenkin kymmenisen senttiä suuremman, eikä viisitoistakaan mahdoton ole. Pystykorvalle mikään ei ole mahdotonta, se voisi helposti napata käärmeen tai käydä kiinni kylän vihaisen dobermannin päälle, ainakin se luulee niin. Pystykorva on itsevarma ja silloin tällöin totteleva kansalliskoira, joka tietää paikkansa tässä maassa.

Suomenpystykorva on aina siellä missä on ihmisiä. Missä on rapsuttavat kädet ja ruokaa, sieltä löytää kansalliskoiramme varsin helposti. Joka kaikkein kärsivällisimmin jaksaa koiraa rapsutella ja kanniskella pohjattomaan vatsaan ruokaa, on suomenpystykorvan mielestä maailman paras kamu! Jossain vaiheessa ihmisiinkin kuitenkin kyllästyy ja työintoisen tehtävät alkavat, kun pystykorva niin päättää ja silloin suuntana on lähin metsä. Tätä omapäisyyttä kuitenkin vain hyvin harvoin arvostetaan.

Korvat ja silmät ovat suomenpystykorvalla erityisen tarkkaavaiset. Korvat kuulevat hyvin nopeasti lähestyvän omistajan autonäänen tai koulusta tulevan lenkittäjän. Silloin ilmoille kajahtaa pihan poikki halkova varoitushaukku, joka vaihtuu iloiseen tervehdykseen ihmisen tunnistuksen jälkeen. Muut eläimet, kuten naapurin koirat ja kissat, ovat aina varoitushakun arvoisia. Erityisesti kissat saavat sekä haukun, että päivän lenkin ja kynsien toimivuustestin puun pintaa kiivetessään.

Suu on erityisen tärkeä. Se suodattaa erilaisia asioita joko hampaita tai kieltä käyttämällä. Kieli lipoo mukavien ihmisten naaman litimäräksi. Hampaita taas käytetään vihollisten kaukana pitoon ja herkullisen ruuan murentamiseen. Joskus ruoka tosin saattaa mennä ihan kokonaisinakin paloina, sillä vierustoveri saattaa iskeä milloin vain! Ja mistä sitä tietää, jos omistajakin päättää ilkeillä, aina on oltava valmiina. Ruoka menee siis alas nopeasti ja kaikki käy. Kotiruuat ovat spesiaalitapauksia samoin kuin liha ja luut. Luita kalutaankin seuraavat kymmenen vuotta, jos sellainen mahdollisuus tarjoituu. Joskus luu lipsahtaa häkkinaapurille tai häkin ulkopuolella ja silloin asiasta tietää koko kylä. Huuto jatkuu, kunnes luu on taas alkuperäisellä omistajallaan.

Jalat toimivat aina niitä tarvittaessa. Takaa-ajotilanteissa kintut pinkovat niin kovaa vauhtia, että hyvä jos edellä oleva pysyy edes edellä. Hieman rauhallisempi harrastus on hiirien ja päästäisten metsästys. Etutassut kaivavat maata niin syvälle kuin on tarpeen ja välillä kuoppia tulee useampia. Kuitenkin tassutkin tarvitsevat lepoa ja silloin on hyvä laittaa maate lämmittävän kevätauringon paisteeseen. Kesällä sitten siirrytään suojaan porottavalta auringolta. Pystykorva kuulee kuitenkin jatkuvasti ympäristön melut ja on valmiina singahtamaan pystyyn, jos naapuri kävelee kotitien ohi. Siispä söpöjen makuukuvien saaminen blogiin on työn ja tuskan takana, kehotan siis valitsemaan jonkin hieman rauhallisemman rodun, jos makuukuvia haluat blogiisi julkaista.

Turkki on aina paksu, kesäisin ja talvisin. Talvisin erityisesti selkämys on tumma, kesäisin sitten mahan alusta, ravasta. Iän kertyessä mittariin, alkavat posket ilmoitella vanhuuden merkkejä. Jos ihmisillä posket helottavat punaisina, suomenpystykorvalla ne ovat valkoiset. Muuten koko koira on tulisen luonteensa mukaan punainen. Turkin laatu on irtonaista, erityisesti keväisin. Tarttuu helposti erilaisiin kankaisiin, mutta myös muut kodin pinnat voivat saada irtonaisen pehmusteen.

Virheitä? Onko niitä? Ei tietenkään. Metsällä ei aina huvita haukkua, lenkillä jotain mielenkiintoista löytyy aina ojasta ja näyttelyissä kopeloivat ihmiset alkavat käydä hermoille. Kieltosanat menevät useimmiten kuuroille korville, lievätkö ne edes tarpeellisia.

• • •

Toivottavasti teiltä löytyi vähän huumorintajua ja muistitte lukea pilke silmäkulmassa ;)